Tämän päivän suffragetit

Teksti
Katariina Havukainen

#metoo on suurin vallankumous sitten naisten äänioikeuden ja tärkeintä mitä elokuva-alalle on tapahtunut. Toivon, että katsoessamme legendaarisen Asta Nielsenin tähdittämää vuoden 1913 The Suffragette-elokuvaa ajattelisimme tämän päivän suffragettitaistelijoita – rohkeita naisnäyttelijöitä, jotka ovat avanneet suunsa elokuva-alalla tapahtuvasta törkeästä vallankäytöstä.

Suffragetti (engl. suffragette, johdettu sanasta suffrage, äänioikeus) on nimitys, jota käytettiin 1900-luvun alun Britanniassa naisten äänioikeutta vaatineista naispuolisista aktivisteista. Toisin kuin suffragetit, suomalaiset naisnäyttelijät eivät räjäyttäneet pommeja tai tuhopolttaneet rakennuksia, mutta he räjäyttivät elokuva-alan tasa-arvokeskustelun uudelle tasolle kertomalla Pro Finlandia -mitaloidun Aku Louhimiehen vallankäytöstä työtilanteissa.

Matleena Kuusniemi, Pamela Tola, Pihla Viitala, Jessica Grabowsky, Lotta Lehtikari, Saija Lentonen, Manuela Bosco ja Rebecca Viitala – ihailuni teitä kohtaan on suunnaton.

Opiskelen näyttelijäksi nyt neljättä vuotta. Olin onnekas, intoa ja ylpeyttä täynnä, kun minut keväällä 2014 valittiin satojen ja taas satojen hakijoiden joukosta unelmieni kouluun ja sain aloittaa haparoivin askelin polkuni kohti ammattitaiteilijuutta. Vuonna 2019 valmistuisin oikeaksi näyttelijäksi! Valitettavasti mitä lähempänä valmistumiseni on ja mitä enemmän olen tehnyt töitä unelmieni alalla, sitä ahdistuneemmaksi olen tullut.

Vaikken ole vielä täysipäiväisesti työelämässä, olen jo nyt kokenut työssäni hetkiä, joissa minua on häiritty seksuaalisesti, ammattitaitoani on vähätelty (esimerkiksi kommentoimalla työtilanteessa vain ulkonäköäni, ei näyttelemistäni), tai minua ei ole kuunneltu kun olen ilmaissut mielipiteeni. Olen ollut tilanteessa, jossa minua kaksikymmentä vuotta vanhempi mieskollega ja opettaja selittää minulle, mitä näyttämöllä voi tehdä naiskeholle (esimerkiksi raiskata tai kouria) ja miltä se siitä tuntuu. Olen istunut baaripöydässä kuunnellen kolmen minua vanhemman miesnäyttelijän rehvastelua siitä, keiden naisnäyttelijöiden kanssa heillä olisi tulevana kesänä elokuvissa seksikohtauksia ja keitä he työn varjolla pääsisivät koskettelemaan ja näkemään alasti. Olen kuullut tarinoita naisnäyttelijöistä, jotka ovat lopettaneet uransa koska he eivät ole enää halunneet tai voineet tehdä töitä tällaisissa olosuhteissa.

Monien muiden lailla olen pitänyt suuni kiinni ahdistavissa tilanteissa peläten että “pilaisin tunnelman” tai leimautuisin hankalaksi työkaveriksi, jota ei enää palkattaisi. Monesti en ole edes tajunnut tilanteen loukkaavuutta tai ongelmallisuutta ennen kuin vasta jälkeenpäin, koska olen ajatellut sen olevan “normaalia” kanssakäymistä. Toistan siis samaa laulua, jota olen lukenut lukuisten kollegoitteni facebook-statuksista #metoon jälkeen.

On musertavaa että intohimoni ja unelmieni ammatti pitää sisällään mahdollisuuden käyttää valtaa mitä julmimmilla tavoilla. Taiteen kontekstissa väkivaltaa ja häirintää on voitu kutsua jopa metodiksi, koska taiteilijamyytti ja näyttelijöiden työehtosopimuksen puute ovat suojanneet vallan käyttäjiä loputtomiin.

kata_2017_011_edit-web.jpg

Koska en vielä toistaiseksi ole päättänyt vaihtaa ammattia, olen koko kouluaikani miettinyt miten pysyä täysjärkisenä tällä alalla. Minna Haapkylä kertoi selvinneensä Louhimiehen kanssa työskentelystä kehittämällä Kuutamolla-elokuvan kuvauksissa itselleen kuvitteellisen “sivupersoonan” ja valemuistoja, joiden avulla hän välttyi kertomasta Louhimiehelle omia yksityisiä muistojaan ja seksuaalihistoriaansa. Matleena Kuusniemi taas kertoi oppineensa laittamaan kohtauksen jälkeen päähänsä punaisen pipon, jotta kaikkea kuvattua materiaalia ei voisi hyödyntää; Louhimiehen tuotannoissa kamerat kävivät kohtausten ulkopuolellakin.

Louhimies-keskustelua seuratessani aloin miettiä omia selviytymiskeinojani arkielämässä – niitä lukuisia selkärankaan iskostuneita tapoja, joita olen kehittänyt itselleni vuosien mittaan. Sitä, miten baari-illan jälkeen vaihdan automaattisesti kadun puolta kun joku tulee vastaan, ripeytän tahtia ja teeskentelen puhuvani puhelimeen. Sitä, miten monta kertaa olen tallentanut puhelimeeni numeron nimellä “älä vastaa”, koska numeron vaihtaminen on ollut nopein tie päästä  ahdistavasta ja pelottavasta tilanteesta tuntemattoman miehen kanssa. Sitä, kuinka olen oppinut olemaan käyttämättä tiukkoja vaatteita, jollaisiin pukeutuessani saan osakseni liikaa epämiellyttävää huomiota. Ja kuinka olen oppinut olemaan menemättä klubeille, koska joka kerta niissä joku on koskenut minuun luvatta. Kuinka päähäni on iskostunut se, että tyttönä täytyy aina kertoa kaverille minne on menossa yöksi – siltä varalta, että jotain sattuu.

Muistan myös, kuinka 13-vuotiaina mietimme ystäväni kanssa leikkien lomassa mitä tehdä, jos itsensäpaljastaja tai raiskaaja hyökkäisi kimppuumme. Tulimme siihen tulokseen, että paras selviytymiskeino olisi alkaa esittää kanaa. Hyökkäyksen hetkellä olisi välittömästi alettava potpottaa ja liikkua nykien kuin kana, jotta hyökkääjä hämmentyisi. Järkeilimme näin, koska olimme kuulleet, että itsensäpaljastajat saavat kiksit uhriensa pelon näkemisestä, ja hämmennys olisi hyvä keino taistella sitä vastaan. Isäpuoleni opetti, että täytyy potkaista kasseille ja juosta täysiä pakoon. Omaksi hämmennyksekseni en miellä näitä ahdistaviksi muistoksi. 13-vuotiaana koin että on normaalia miettiä kaverin kanssa toimintatapoja tällaisten tilanteiden varalle.

 Asta Nielsen elokuvassa The Suffragette

Asta Nielsen elokuvassa The Suffragette

Representaatio luo todellisuutta. Näyttelijä Anna Paavilainen jäi uupumuksen vuoksi virkavapaalle Kansallisteatterista ja teki Playrape-esityksen näyttämöraiskauksista. Hänet on raiskattu näyttämöllä yli sata kertaa. Niin näyttelijöihin kuin koko yhteiskuntaan vaikuttaa se, että jotkut esittävät vuosikausia kuninkaita ja jotkut makaavat passiivisina toisten alla. Se, että naiset nähdään fiktiossa jatkuvasti uhreina syöttää myös 13-vuotiaiden tyttöjen päähän maailmankuvan, että heille todennäköisesti tapahtuu jotain pahaa.

Fiktiosta meille 13-vuotiaille syntyi myös vääristynyt kuva seksuaalisesta väkivallasta. Luulimme, että seksuaalista väkivaltaa voi tehdä ainoastaan puskasta hyppäävä häiriintynyt raiskaaja – joku toisesta todellisuudesta, eikä kukaan jonka tuntisimme; mukava työkaverimme, poikaystävämme, esimiehemme tai varsinkaan tunnustettu julkisuuden henkilö. Siksi häirintätilanteita ja vallankäyttöä on niin hankalaa havaita.

Fiktiosta opin ystäväni kanssa niin ikään lukuisia ruodussa pitäviä myyttejä ja asenteita, kuten esimerkiksi sen, että naiset ovat pääasiassa hiljaa. Luokkakokous-elokuvassa naisten repliikkien osuus on yhteenlaskettuna seitsemän minuuttia. Kyseessä on yksi Suomen suosituimmista elokuvista. Varmaankin siksi Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin ja Keski-Suomalaisen Pekka Mervola hätääntyivät naisnäyttelijöiden suunavauksesta niin, että onnettomasti luulivat, että se, että Louhimies on mediassa saanut puolustaa itseään tarkoittaa sitä, että Louhimies on koulukiusattu. Ei ole myöskään sattumaa ettei julkisuudessa ilmaista samalla tavalla huolta naisnäyttelijöiden voinnista. He ovat laittaneet yksityisyytensä likoon puhumalla julkisuudessa raskaista asioista ja saaneet valtavan vihaoksennuksen niskaansa.

Kaikesta huolimatta olen päättänyt nähdä tulevaisuuteni ihmisenä ja näyttelijänä valoisana, kiitos rohkeiden nykypäivän suffragettien. #Metoo ja Case Louhimies on otettava mahdollisuutena keskusteluun, ja huomio on pidettävä valtarakenteissa – ei yksittäisissä ihmisissä.

Kulttuuriministeri Sampo Terhon nimittämä elokuva-alan häirintää tutkiva selvityshenkilö on hieno alku kohti tasa-arvoisempaa työpaikkaa.  

Haluan olla rohkea näyttelijä ja testata rajojani. Haluan, että ohjaaja vaatii minulta paljon, ja että voimme yhdessä päästä kiinnostavaan ja parhaimpaan mahdolliseen taiteelliseen työtulokseen. Haluan vain turvalliset työolosuhteet, mahdollisuuden sopia asioista sekä molemminpuolisen kunnioituksen. Onhan silkkaa järjettömyyttä käyttää hillittömiä määriä veronmaksajien rahoja koulutukseeni (näyttelijäntaiteen koulutus on kuulema kallein heti hävittäjälentäjän koulutuksen jälkeen), jos saan harjoittaa ammattiani kolmen repliikin verran mieskollegan alla. Tai jos ammattitaitooni ei luoteta, vaan paitani alle laitetaan torakka (kuten Louhimies oli tehnyt Pihla Viitalalle).

Onneksi saan tällä hetkellä näytellä Tampereen Työväen Teatterissa pääroolin Prinsessa Adalmiinana. Adalmiina tekee itse omat valintansa eikä odottele prinssiä pelastajaksi. Toivon, että 13-vuotiaat ottavat esityksestä mukaansa Adalmiinan asenteen. Ja toivon, että tulevaisuuden 13-vuotiaat näkisivät valkokankaalla aktiivisina toimijoina kaikennäköisiä, kaikensukupuolisia ihmisiä, ja maailmassa pelon sijaan mahdollisuuksia.


Kirjoittaja on näyttelijä.
Kuvat Katariina Havukaisesta: Staffan Sundström

>>>THE SUFFRAGETTE X LAU NAU & TOPIAS TIHEÄSALO la 28.4. klo 17.