Hymyn vuosi

Teksti
Laura Airola

Neljä vuotta sitten matkustin yöjunassa halki Kaukasian Gruusian, Tbilisistä Batumiin. Hyttikaveriksi siunaantui ukrainalastaustainen Edvard, joka oli matkalla kotiin sukulaisensa häistä ja hirvittävässä humalassa kolmatta päivää. Kohtaamisemme toi mieleen edellisvuoden Finlandia-voittajan, Rosa Liksomin Hytti numero 6:sen.

Muistin, että kaverini Juho oli haaveillut Liksomin romaanin elokuvaamisesta. Lähetin hänelle inspiraatioksi kuvia neuvostovalmisteisesta junahytistämme: viininpunaisista plyyshisohvista, tupakanvärisistä verhoista ja univormuun pukeutuneesta vaunupalvelijasta.

Kaverini vastasi valmistelevansa ensimmäistä pitkää elokuvaansa suomalaisesta nyrkkeilijästä, joka on otellut myös Kaukasiassa.

"Nyt ryhdyn naputtamaan keksittyjä tapahtumia paperille, ja toivon, että joku päivä ne kuvataan, pistetään peräkkäin oikeaan järjestykseen ja koko paska peitetään hyvällä musiikilla, niin ihmiset luulevat katsovansa hyvää elokuvaa."

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin istuin Helsingissä Juhon työhuoneella katsomassa viimeistä leikkausversiota elokuvasta, koska arveltiin, että musiikkia se vielä kaipasi. Totesimme, että eipä paljoakaan, se oli hieno ilmankin.

Pari kuukautta myöhemmin Frankfurtin kentällä puhelimeen alkoi sataa viestejä: Hymyilevä mies oli voittanut Cannesin elokuvajuhlilla. Some täyttyi kuvista, joissa kokkolalaiset kaverit hymyilivät punaisella matolla, äitini ja pikkusiskoni kuohuviinin värisen palatsin portailla, samoissa juhlissa Woody Allenin kanssa. Palatsin uima-altaassa killuivat kilistelemässä aamuyön autuudessa Miika ja Auli, säveltäjä ja Aamu-tuotantoyhtiön perustaja.

Variety ja Hollywood reporter ylistivät elokuvaa arvioissaan viisaaksi ja kauniiksi, ja näyttelijäsuorituksia briljanteiksi.

Kotikaupungissamme Kokkolassa repesi kansanjuhla, ja elokuvan viralliseen Suomen ensi-iltaan saapui elokuussa melkein 2000 ihmistä.

En ikinä, koskaan, ollut nähnyt sellaista määrää hymyileviä kotikaupunkini ihmisiä samassa paikassa. Oli kansanjuhlan tuntua, mutta kaikki kuitenkin ihanasti ennallaan: elokuvan jälkeen ihmiset palasivat koteihinsa, ja me ajoimme keskustaan baariin, niinkuin monesti aiemminkin. Etupenkillä kaksi, takapenkillä kuusi ihmistä, ja tienvarresta poimittiin kyytiin vielä keskimääräistä keskikokoisempi ystävämme, Aku-Petteri.

Hymyilevä mies -elokuvan ensi-ilta Kokkolan Meripuistossa. Kuvalähde: Hymyilevä mies -elokuvan Facebook-sivu. Kuvaaja: Kuokkasen Kuvaamo.

Hymyilevä mies -elokuvan ensi-ilta Kokkolan Meripuistossa. Kuvalähde: Hymyilevä mies -elokuvan Facebook-sivu. Kuvaaja: Kuokkasen Kuvaamo.

Kun Cannesin rusketukset olivat jo haalistuneet, istuimme Oonan kanssa kahvilan terassilla Karhupuistossa. Tarjosin lounaan, koska hän oli henkilökohtaisessa konkurssissa. Elokuvan menestys oli tuonut paljon julkisuutta sekä kaikenlaisia lahjuksia (esim. älypuhelimeen kytkettävän tuulettimen), mutta ei yhtään oikeita töitä tai rahaa. Edelliseen työpaikkaansa, teatterin lippukassalle Oona ei halunnut enää palata, koska ei jaksanut keskustella elokuvasta jokaisen teatterikatsojan kanssa.

Yhtäkkiä puhelimeen kilahti Helsingin sanomien uutispäivitys: Hymyilevä mies on valittu Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi.

Lokakuussa elokuva sai ensi-iltansa Pariisissa, ja samalla esitettiin Juhon kaksi aiempaa lyhytelokuvaa, josta toiseen olimme tehneet musiikkia vuosia aiemmin.

Olo oli epätodellinen, kun kotisatamassamme Ykspihlajassa kuvattu mykkäelokuvapastissi heijastui kankaalle, ja kaikki lapsuudesta tutut hahmot: romua kauppaava työtön aikamies, työväentalon ruokalan keittäjä, postinkantaja ja muut Kippari-baarin vakiokasvot sekä koiramme Elsa kekkuloivat valkokankaalla.

Kotona nuo kuuluivat samaan porukkaan kuin mekin, mutta täällä 300 kultivoitunutta cinefiiliä katsoivat heitä kuin fiktiivisiä kummajaisia, ja aplodeerasivat lopulta seisaaltaan. Lapsuudenmaisemani ja -ihmiseni olivat juuri valuneet kuvina pariisilaisten tajuntaan.

Kuva Juho Kuosmasen lyhyehköstä mykkäelokuvasta Romu-Mattila ja kaunis nainen.

Kuva Juho Kuosmasen lyhyehköstä mykkäelokuvasta Romu-Mattila ja kaunis nainen.

Syksyn aikana Hymyilevä mies vei meidät vielä muun muassa Karkkilaan Aki Kaurismäen elokuvakerhon vieraiksi ja Berliiniin. Vuoden vaihteessa Kalifornian Palm Springsissä meitä ja Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan Selma Vilhusta ja Paula Vesalaa kohdeltiin kuin arvovaltaisia vieraita. Joimme hotellin tarjoamia juomia ja kävimme katsomassa Frank Sinatran ja Elviksen entisiä asumuksia.

Maaliskuun Jussi-gaala piirsi kipsireunuksen kaikelle tapahtuneelle, kun Hymppeli sai kahdeksan pystiä. Jarkon kiitospuhe parhaan miespääosan Jussista tiivisti jotain olennaista tekijöiden maailmankuvasta.

"Kiitos, että keski-ikäinen pälvikaljuuntuva kääpiökin voi voittaa. Kiitos Juholle ja Jussille siitä, että voidaan nähdä tämännäköinen jätkä kuvaamassa ihmistä."

Juho mainitsi voittopuheessaan ohimennen KPV:n, Kokkolan Palloveikot -jalkapalloseuran, ja seuraavalla viikolla tuotantoyhtiö Aamun postiluukusta kolahti käsin kirjoitettu kirje ja KPV:n kausikortteja voittajille. Kokkolalle Hymyilevän miehen menestys on tuhannen taalerin brändivaltti.

Jussit-juhlaa. Kuvalähde: Hymyilevä mies -elokuvan Facebook-sivu. Kuvaaja: Juho Kuosmanen.

Jussit-juhlaa. Kuvalähde: Hymyilevä mies -elokuvan Facebook-sivu. Kuvaaja: Juho Kuosmanen.

Keski-Pohjanmaan Perhossa kuvattu, unohdetusta nyrkkeilijästä kertova mustavalkoelokuva, jonka loppuratkaisu tiedetään etukäteen, ei lähtökohtaisesti kuulosta voittoarvan lunastajalta.

Sanomaltaan se sopi vuoteen 2016 kuitenkin täydellisesti: se oli eräänlainen antiteesi menestysvouhkaamiselle, joka korostaa yksilön mahdollisuuksia lähtökohdista riippumatta ja yrittää niin kernaasti jakaa maailmaa menestyjiin ja häviäjiin.

Samalla se tutustutti tekijänsä Olli Mäelle tuttuun maailmaan, jossa sovitetaan voittajan viittaa harteille: avokätiset illalliset, joissa ei tiedä millä haarukalla aloittaisi, kiiltävät audit noutamassa lentokentiltä, punaiset matot ja loputtomat valokuvat järjestäjien kanssa. Lopputuloksena se, että kaikki kuitenkin lopulta juovat kioskista ostettua lämmintä lageria hotellihuoneessa, vanhojen kavereiden seurassa. Ja ehkä vain hymyilyttää vähän enemmän kuin viime marraskuussa.

Tätä kirjoittaessa musiikin kirjoittaminen Juhon uusimpaan mykkäelokuvaan, Salaviinanpolttajiin, on vielä vaiheessa, mutta vaikuttaa lupaavalta. Elämä ei toivottavasti lakkaa hymyilemästä, vaikka tänä vuonna Cannesissa juhlitaankin jo muita. Voidaan palata siihen, että tärkeintä ei ollut voitto, vaan se, että ympärillä on vieläkin hyvät ihmiset.

Kirjoittaja on kotoisin Kokkolasta ja Ykspihlajan kino-orkesterin jäsen. Kirjoitus on julkaistu lyhyempänä versiona ensimmäistä kertaa SKR:n Kulttuurijournalismin mestarikurssin antologiassa Jotkut taas väittävät.