Suomi, suomalainen, Suomen kansalainen

Teksti
Javiera Marchant Aedo

Kerron heti alkuun, että tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole ratkaista mysteeriä nimeltään ”suomalaisuus”. Kerron heti senkin, että minä en ole suomalainen. Ja että on ihan okei, etten ole suomalainen, niin kuin on ihan yhtä okei, että sinä, joka luet tätä, taas koet mahdollisesti olevasi suomalainen.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on kuitenkin pohtia, mitä kaikkea suomalaisuus voi tarkoittaa tai mitä se ei ainakaan tarkoita. Yksi tavoite on löytää keinoja, millä kukin voi ymmärtää, että toisen suomalaisuus on ihan yhtä oikein kuin sinunkin, eikä se vie sinun suomalaisuudeltasi mitään tai tee siitä vähemmän tai enemmän aitoa.

Jos en ole itse suomalainen, mitä sitten olen? Onko pakko olla jotain? Olenko ihmisenä vähemmän valmis, jos en määrittele itseni minkään maan mukaan? Selvennetään vähän: kun puhun suomalaisuudesta tai siitä, ettei ole suomalainen, en tarkoita kansalaisuutta.

Kysyin irakilaiselta ystävältäni Abdullahilta, joka on asunut Suomessa 2015 syksystä lähtien, tunteeko hän missään vaiheessa itsensä suomalaiseksi. Hän ei näyttänyt edes hämmentyneeltä. Kyllä, tottakai hän kokee suomalaisuuden hetkiä. Kun hän on luonnon keskellä metsässä tai järven rannalla tai kun hän saunoo, hän tuntee itsensä suomalaiseksi. Hän ei nähnyt siinä mitään outoa. Ja kun otin sen vastaan sellaisenaan enkä ruvennut kyseenalaistamaan tätä asiaa millään tavalla, siitä tuli totta. Hän ei koe suomalaisuutta uhkana, ei tunne menettävänsä irakilaisuuttaan, vaan saavansa jotain sen rinnalle.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

By Ivar Leidus (Own work) [CC BY-SA 3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons

By Ivar Leidus (Own work) [CC BY-SA 3.0 (http://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0)], via Wikimedia Commons

Unohdetaan siis passit hetkeksi, unohdetaan se, missä maapallon osassa kukin on sattunut syntymään. Sovitaan rohkeasti alkuun, että suomalaisuus ei ainakaan riipu siitä, onko sattunut syntymään Suomen maantieteellisten rajojen sisäpuolella, vaan siitä, mitä on tai ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun on tullut tietoiseksi ihmiseksi ja ymmärtänyt yleensäkin olevansa jotain.

    

Itse asiassa, kun kerran lähdin liikkeelle poissulkemisestä, jatketaan samalla linjalla. Mitä kaikkea muuta suomalaisuus ei ole?

Yksi minulle itsestäänselvä asia on se, että suomalaisuus ei tarkoita suomen kielen täydellistä hallitsemista. Tämä on helppo ja toivottavasti tähän voivat yhtyä kaikki. Suomalaisuus ei siis vaadi yhdyssanojen täydellistä osaamista, possessiivisuffiksin käyttämistä arkikielessä tai astevaihtelun ymmärtämistä. Ulkomaalaisesta ei tule suomalaista sinä päivänä, kun hän pystyy kirjoittamaan suomenkielisen esseen tekemättä yhtään virhettä, eikä kukaan varsinaisesti valmistu suomalaiseksi kirjoittamalla laudaturia äidinkielestä.

Suomalaisuus ei myöskään vaadi suomalaisten tapojen aukotonta tuntemista tai niiden täydellistä noudattamista. Jo pelkästään maantieteellisesti tavat vaihtelevat, ajan myötä ne muuttuvat, ja kuten lasten leikissä ”rikkinäinen puhelin”, tavat voidaan ymmärtää eri tavalla sitä mukaa, kun niitä opetetaan uusille sukupolville. Ehkä siksi Yhdysvalloissa asuvat ties kuinka monennen sukupolven suomalaiset pitävät äärimmäisen suomalaisina tapoja, jotka saavat nykyiset Suomessa asuvat suomalaiset lähinnä pudistamaan päätään. Vai onko kukaan kuullut keitosta nimeltään ”mojakka”? Se on kuitenkin ”suomalainen perinneruoka” Minnesotassa, jota syödään Pyhän Urhon päivänä.
Niinpä.

Suomalaisuus ei ole myöskään sitä, että näyttää suomalaiselta, koska mistä hitosta voi muka ulkonäöstä päätellä kuinka suomalainen joku on? Tästä en suostu tinkimään milliäkään. On sinisenmustia ja vitivalkoisia suomalaisia ihoja, ja hyvä niin. Suomalaisuus ei vaadi sinisiä silmiä, eikä ole olemassa sellaista asiaa kuin ”suomalainen maantieharmaa tukka”. Kukaan ei menetä suomalaisuuttaan värjäyttämällä hiuksensa pinkiksi tai käyttämällä tummanruskeita piilolinssejä.

Vielä, nen-päätteinen sukunimi ei tee suomalaista sen enempää kuin pääskynen kesää. Vaatteet eivät tee suomalaista, ei vaikka kuinka paljon olisikin elämänsä aikana kuluttanut raitapaitoja loppuun. Ymmärrän kuitenkin, että vaatteiden kautta voi ilmaista suomalaisuuttaan, juhlistaa hetkiä, joita haluaa juhlistaa, ja kunnioittaa yhteisöään ja ylpeänä osoittaa, mihin kuuluu.
 

Ei puhu, ei pussaa

Kieli, tavat, ulkonäkö, nimi. Niistä ei vielä siis voida suoraan ja erehtymättä päätellä, kuka on ja kuka ei ole suomalainen tai miten suomalainen joku on. Vaan nyt päästään tosi mielenkiintoisiin asioihin. Mites sellaiset asiat kuten suorapuheisuus, oman tilan tarve, fyysisen läheisyyden osoittaminen, kehuminen ja valittaminen?

Joukkoistin kysymyksen sosiaalisessa mediassa ja sain mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä vastauksia. Yhdelle se on poikki-ja-pinoon -ajattelu, joka tulee suomalaisuudesta ensin mieleen. Toiselle suomalaisuus liittyy voimakkaasti siihen, miten paljon tilaa vaatii ympärilleen ja ilmeisesti mitä enemmän tilaa, sen suomalaisempi. Kolmas taas kertoo käsittävänsä suomalaisuuden sen myötä, miten paljon kokee kuuluvansa tähän maahan.

Moni kuitenkin kertoo, että kokee olevansa enemmän tietyltä paikkakunnalta, esimerkiksi tamperelainen, kuin varsinaisesti suomalainen. Toisille suomalaisuus taas häviää kirkkaasti skandinaavisuudelle, eurooppalaisuudelle tai jopa maailmankansalaisuudelle.

Minulle suomalaisuus on jotain, mitä minä en ole.

Olisinko kokenut itseni suomalaiseksi, jos minua ei olisi toiseutettu, jos minua ei olisi 24 Suomessa asutun vuoden aikana niin voimakkaasti rodullistettu ja eksotisoitu? Jos minut olisi enemmän otettu vastaan ihmisenä, sen sijaan että on osoitettu olevani ulkopuolinen?

Se, että minulle solidaarisen liikkeen ansioista joukkorahoituksella hankittu suomalainen passini on enemmänkin byrokraattinen luksuspaperi, eikä ollutkaan suomalaisuushaaveen täyttymys, on maksanut minulle tiettävästi ainakin yhden ystävän.

Lisäksi mitä enemmän aikaa kuluu, sitä helpommin joudun väittelyihin siitä, olenko suomalainen vai en. Minulle kerrotaan, väitetään, että olenhan minä tottakai jo suomalainen. Se ehkä tarkoitetaan kohteliaisuutena, mikä ainakin selittäisi sen, miksi vastaukseni ”no kun en ole” otetaan niin usein loukkauksena vastaan.

Mutta eihän suomalaisuus ole kohteliaisuus, yhtä vähän kuin se, että ei-suomalaisuus olisi loukkaus. Ei suomalaisuus ole itsessään pelkästään positiivinen tai negatiivinen asia. Eikä se ole kaikennielevä identiteetti, joka ei mukamas jätä tilaa millekään muulle maahan, alueeseen tai valtioon liittyvälle toiselle identiteetille tai sen määrittelevälle tekijälle.

(—) pitää vetää tuntemattomien kanssa täydelliset perseet jollain myyttisellä torilla.

Jostain muualta tulleelle ihmiselle ei voida asettaa tavoitetta, että hänestä on tultava suomalainen, tai että tämän pitäisi läpäistä tietty testi, jotta voi sellaiseksi itseään kutsua. Suomalaiset eivät ole parhaita tai paskimpia tyyppejä maailmalla, mutta miksi helvetissä pitäisikään olla?

Siksi suomalaisuus-väittelyihin joutuminen on aina yhtä hämmentävää. Ikään kuin minulta, Suomeen Chilestä muuttaneena, mutta täällä suurimman osan elämästäni asuneena, odotettaisiin, että minä sekä haluaisin olla suomalainen että olisin kiitollinen siitä, että minulle suodaan oikeus tuntea itseni suomalaiseksi.
 

Stereotypioiden ristiriidat ovat absurdeja

Suomalaisuudesta väitteleminen vaikuttaa minusta, ulkomaalaisena, rodullistettuna naisena, ennen kaikkea ristiriitaiselta. Samanaikaisesti minun oletetaan pyrkivän kohti suomalaisuutta, mutta kuitenkin siihen eksotisoimiseen liittyy ihailu sellaista kohtaan, mikä on jonkin kummallisen stereotypian mukaan mahdollisimman kaukana suomalaisuudesta: tummat piirteet, rytmi veressä, ilmeisesti geenieni mukana kantamat kyvyt tehdä jotain supertulista ruokaa ja kykenemättömyys muuhuin kuin räjähtelevään temperamenttisuuteen.

Kukapa ei olisi kuullut voivottelua siitä, kuinka suomalaisten pitäisi ottaa enemmän mallia joistain eteläeurooppalaisina nähdyistä tavoista liittyen juoma- ja ruokakulttuuriin, sosiaalisuuteen, tunteiden ilmaisuun ja niin edelleen?

Näen stereotyyppisellä suomalaisuudella olevan hiukan heikko itsetunto ja alemmuudentunne, mutta täysin samanaikaisesti se on jääräpäisen ylpeä sisukkuudestaan ja pienimmistäkin saavutuksista, joiden myötä pitää vetää tuntemattomien kanssa täydelliset perseet jollain myyttisellä torilla, missä aina ollaan tapaamassa kun Suomi on mainittu Suomen rajojen ulkopuolella.

Kuva (c) Pekka Hellsten.

Kuva (c) Pekka Hellsten.

Tulen siihen tulokseen, että suomalaisuus on valinta tai päätös. Jokaisella yksilöllä on yksiselitteinen, ehdoton ja lopullinen oikeus määritellä itse, onko suomalainen vai ei. Edelleen, suomalaisuus ei ole absoluuttista tai sataprosenttista, jollei itse halua sen olevan. Voi olla yksi neljäsosaa suomalainen, voi olla puoliksi suomalainen, voi olla samanaikaisesti sekä täysin suomalainen että jotain ihan muuta.

Tärkeämpää vielä on se, että jokainen saa myös itse päättää, kuinka tärkeää suomalaisuus itselle on. Ja tämän oikeuden myötä tulee velvollisuus kunnioittaa muiden itsemäärittelyä oman suomalaisuuden ja tärkeyden suhteen, kuinka tärkeänä sitä pitää.

Terveisin,
Javiera, chileläinen ja tamperelainen.